Näitä kirjoja on jo tullut ahkerasti luettua:

Kasvatustiede, pedagogisen ihmistyön tiede. Juha Hämäläinen ja Elina Nivala.
Oppiva koulu, pajakoulut muutoksen tekijöinä. Jukka Hassinen ja Janne Marniemi (toim).
Oppijan kasvun tukeminen. Heleena Lehtonen (toim).
Oppimaan oppiminen yläasteella. Opetushallitus.
Ammattikorkeakoulupedagogiikka. Hannu Kotila (toim).
Kasvatussosiologia. Ari Antikainen, Risto Rinne ja Leena Koski.

Oppimispiirin kanssa kävi hassusti. Aluksi minun piti olla aivan muualla, mutta sinne olisi pitänyt sitten laittaa enemmänkin ihmisiä ja lopulta koko piiriä ei sitten tullutkaan, vaan meidät laitettiinkin osaksi muita piirejä.

Mutta, tänään tiedän, että minä sainkin itselleni äärimmäisen hyvän oppimispiirin. Pari ensimmäistä tehtävää on nyt viittä vaille valmiita. Kasvatustiede, Kasvatus-ja kehityspsykologia sekä mitä on oppiminen.

Monta kirjaa ja monta tuntia on vierähtänyt sekä useampi hetki oppimispiiriläisten kanssa linjoilla.
Opettajuuteen liittyy niin paljon muutakin. Itse teen töitä lastensuojeluasiakkaiden sekä heidän perheidensä kanssa. Jos minä menisin ainoastaan opettamaan tai ohjaamaan joissain asioissa ei oppi pitkälle menisi. Minun tulee olla rinnalla, tasa-arvoisena, tuntea ihminen, tietää hänen historiansa, kuunnella ja rakentaa luottamussuhde, jotta pääsemme jossain kohtaa matkaamme itse asiaan. Mutta sitä ennen tulee tapahtua paljon asioita. Välillä mennään takapakkia ja välillä traumat nousevat niin vahvasti pintaan, että nenäliinapaketti kulutettaan tapaamisella. Ei silloin ole aika opetuksen vaan silloin ollaan vain siinä, vierekkäin.
Tätä se voi olla myös  sielä koulussa, välillä. Opettaja joutuukin tekemään kaikkea muuta kuin opettamista. Mutta silloin rakennetaan mielestäni pohjaa jollekin arvokkaalle, sille että oppija luottaakin itseensä ja uskaltaa unelmoida. Oppilas ymmärtää, että hän itse tekee omat valintansa ja hänellä on mahdollisuus valita, hänellä on mahdollisuus valmistua ja rakentaa elämää.

Opintopiirin ensimmäisten tehtävien lamppu itselleni olikin se, että tarvitaan myös tietoa sieltä kentältä jotta ostaan antaa juuri sitä opetusta mitä tarvitaan ja mikä kantaa työelämässä.

Jälleen on uuden aika. 

Kevättalvella asiakkaani kanssa täytettiin hänen hakemustaan opekorkeaan ja päivien aikana takaraivooni iski tuttu ajatus, että olisiko nyt myös minun aikani laitttaa hakemukset menemään. Ja tässä sitä nyt sitten ollaan. Uuden edessä, pienenä ja pelokkaana, rohkeana ja vahvana. 

Ensimmäiset kontaktipäivät olivat kuukausi sitten. Olihan se aivan käsittämättömän hienoa olla vihdoin siellä, minne on jo muutaman vuoden ajan halunnut mennä. Minä, opettajaopintojen lähtöviivalla. 

Ryhmämme koostuu valtavan upeasta joukosta omien alojensa ammattilaisia. Iso osa opettaa tällä hetkellä ja monelle opinnot ovat ehkä vain pienikin asia arjen keskellä.

Mutta entä minä, minä en opeta enkä ole opettanut, siltä olen nyt tässä. Ensimmäisen päivän iltana todellisuus iski vasten kasvoja. Mitä minä oikeastaan kuvittelen itsestäni, minusta opettaja, kaikki muut ovat jo valmiita opettajia ja koulumaailma on heille tuttua. Entäs minä sitten?

Kovin pieneksi tunsin kyllä itseni. Miten minä nyt enään olenkaan minä, omana persoonana vahvasti työtä tekevä, heikomman vierellä kulkija, luovia menetelmiä käyttävä. Ehkä minun pitäisi ollakin joku toinen tai vähintäänkin toisenlainen. 

Toinen kontaktipäivä kuitenkin kirkasti mieleni. Kyllähän edelleenkin voin olla minä ja kukaan muu en edes saa olla. Minun täytyy olla minä, minun täytyy edelleenkin seistä niiden asioiden takana jotka koen tärkeiksi. Ja ehkäpä juuri sellaisena minusta voikin kasvaa opettaja, joka osaa seistä sanojensa takana, osaa olla vierellä kulkija, osaa ymmärtää erilaiset oppijat ja heidän haasteensa, osaa nähdä kodin merkityksen myös oppimisessa, osaa kuunnella ja osaa pysähtyä, osaa sytyttää palon oppiselle, osaa innostaa ja osaa tukea luovuuteen, osaa nähdä kauneutta siellä, missä sitä ei muut näe. 

Niin, kyllä minusta joku päivä vielä tulee opettaja, ihan omannäköinen opettaja.