Oppimispiirin kanssa kävi hassusti. Aluksi minun piti olla aivan muualla, mutta sinne olisi pitänyt sitten laittaa enemmänkin ihmisiä ja lopulta koko piiriä ei sitten tullutkaan, vaan meidät laitettiinkin osaksi muita piirejä.

Mutta, tänään tiedän, että minä sainkin itselleni äärimmäisen hyvän oppimispiirin. Pari ensimmäistä tehtävää on nyt viittä vaille valmiita. Kasvatustiede, Kasvatus-ja kehityspsykologia sekä mitä on oppiminen.

Monta kirjaa ja monta tuntia on vierähtänyt sekä useampi hetki oppimispiiriläisten kanssa linjoilla.
Opettajuuteen liittyy niin paljon muutakin. Itse teen töitä lastensuojeluasiakkaiden sekä heidän perheidensä kanssa. Jos minä menisin ainoastaan opettamaan tai ohjaamaan joissain asioissa ei oppi pitkälle menisi. Minun tulee olla rinnalla, tasa-arvoisena, tuntea ihminen, tietää hänen historiansa, kuunnella ja rakentaa luottamussuhde, jotta pääsemme jossain kohtaa matkaamme itse asiaan. Mutta sitä ennen tulee tapahtua paljon asioita. Välillä mennään takapakkia ja välillä traumat nousevat niin vahvasti pintaan, että nenäliinapaketti kulutettaan tapaamisella. Ei silloin ole aika opetuksen vaan silloin ollaan vain siinä, vierekkäin.
Tätä se voi olla myös  sielä koulussa, välillä. Opettaja joutuukin tekemään kaikkea muuta kuin opettamista. Mutta silloin rakennetaan mielestäni pohjaa jollekin arvokkaalle, sille että oppija luottaakin itseensä ja uskaltaa unelmoida. Oppilas ymmärtää, että hän itse tekee omat valintansa ja hänellä on mahdollisuus valita, hänellä on mahdollisuus valmistua ja rakentaa elämää.

Opintopiirin ensimmäisten tehtävien lamppu itselleni olikin se, että tarvitaan myös tietoa sieltä kentältä jotta ostaan antaa juuri sitä opetusta mitä tarvitaan ja mikä kantaa työelämässä.