Jälleen on uuden aika. 

Kevättalvella asiakkaani kanssa täytettiin hänen hakemustaan opekorkeaan ja päivien aikana takaraivooni iski tuttu ajatus, että olisiko nyt myös minun aikani laitttaa hakemukset menemään. Ja tässä sitä nyt sitten ollaan. Uuden edessä, pienenä ja pelokkaana, rohkeana ja vahvana. 

Ensimmäiset kontaktipäivät olivat kuukausi sitten. Olihan se aivan käsittämättömän hienoa olla vihdoin siellä, minne on jo muutaman vuoden ajan halunnut mennä. Minä, opettajaopintojen lähtöviivalla. 

Ryhmämme koostuu valtavan upeasta joukosta omien alojensa ammattilaisia. Iso osa opettaa tällä hetkellä ja monelle opinnot ovat ehkä vain pienikin asia arjen keskellä.

Mutta entä minä, minä en opeta enkä ole opettanut, siltä olen nyt tässä. Ensimmäisen päivän iltana todellisuus iski vasten kasvoja. Mitä minä oikeastaan kuvittelen itsestäni, minusta opettaja, kaikki muut ovat jo valmiita opettajia ja koulumaailma on heille tuttua. Entäs minä sitten?

Kovin pieneksi tunsin kyllä itseni. Miten minä nyt enään olenkaan minä, omana persoonana vahvasti työtä tekevä, heikomman vierellä kulkija, luovia menetelmiä käyttävä. Ehkä minun pitäisi ollakin joku toinen tai vähintäänkin toisenlainen. 

Toinen kontaktipäivä kuitenkin kirkasti mieleni. Kyllähän edelleenkin voin olla minä ja kukaan muu en edes saa olla. Minun täytyy olla minä, minun täytyy edelleenkin seistä niiden asioiden takana jotka koen tärkeiksi. Ja ehkäpä juuri sellaisena minusta voikin kasvaa opettaja, joka osaa seistä sanojensa takana, osaa olla vierellä kulkija, osaa ymmärtää erilaiset oppijat ja heidän haasteensa, osaa nähdä kodin merkityksen myös oppimisessa, osaa kuunnella ja osaa pysähtyä, osaa sytyttää palon oppiselle, osaa innostaa ja osaa tukea luovuuteen, osaa nähdä kauneutta siellä, missä sitä ei muut näe. 

Niin, kyllä minusta joku päivä vielä tulee opettaja, ihan omannäköinen opettaja.